Mä meinasin et perustan uuden blogin. Se ois ollu "kääntöpuoli". Kaiken kauniin, iloisen, kimaltavan ja onnistumisen toinen puoli. Sitten ajattelin mä en aloita mitää uutta blogia. Mä kirjotan aiheesta nyt tähän ja jatkan siitä joskus jos siltä tuntuu. On ihmisiä jotka ei voi sietää kun joku "valittaa" koko ajan. Ihan kaikesta ei kuitenkaan "valittamatta" selviä asiat on vaan saatava sanoa ääneen. Välillä ihmisellä voi olla niin paha mieli ettei valoa juurikaan näy mistään vinkkelistä katsottuna. Elämä vaan ei aina ole niin ihanaa mille se näyttää eikä sitä tarvitse mun mielestä edes peitellä mitenkään.
Ihminen voi olla yksinäinen yhtä hyvin parisuhteessa kuin sinkkunakin. On eri asia olla yksin kuin yksinäinen. On ihana viettää välillä koti-iltoja ilman ylimääräistä hälinää ja ihmisä ympärillään. Yksinäisyys taas on tunne joka syö sisältäpäin. Se iskee vaikkei haluaisi. Ulospäin näyttää siltä, että vau kun tolla on kaikki hyvin, sillä on ystäviä, se on vahva, se selviää mistä, kaikista ei ole siihen mitä toi ihminen on tehny jne. Ihaillaan ja taputellaan olkapäähän mutta kukaan ei tiedä mitä tapahtuu sen ihmisen sisällä oikeesti. Ulkokuori on kunnossa mutta se on vaan kuori. Kuoren alla on niin paha olla ettei mitään järkeä. Yhden kerran kun joku oikeasti kysyy mikä fiilis? Se riittää hajottamaan koko hienon kuoren ja tajuat, että olkoonkin ulkoiset puitteet kunnossa mutta jos tajuat, että oikeesti oot ihan hajalla muuten niin jotain tarttis vissiin tehdä.
Tarvitseeko aina selvitä mistä vain? Onko aina oltava se joka selviää ja pärjää? Mitä jos joskus saisi tai voisi vain luottaa siihen, että vaikkei itse jaksaisi niin joku toinen jaksaa kuitenkin. Silloin kun itse ei jaksa niin joku tulisi ja kertoisi, että kyllä asiat järjestyy. Se voi sillä hetkellä tuntua turhalta sananhelinältä mutta se tunne, että joku välittää oikeasti olisi se pointti siinä. Sanotaan ettei ihmiselle anneta enempää kun se jaksaa kantaa. Mä oon erimieltä.
Onhan asioilla aina tapana tavalla toisella selvitä mutta kuinka kauan sitä pitää odottaa? Milloin voi vaan olla ja nauttia elämästä ilman jatkuvaa raastavaa tunnetta rinnassa? Onko tää normaalia? Monet sanoo että sellasta se on. Koita kestää. Iteppähän oot tiesi valinnut. Taas mä oon erimieltä. Jos samat asiat toistuu kerta toisensa jälkeen ja huomaat taas tehneesi asioita ilman, että mistään on ollut mitään hyötyä. Kuinka paljon pitää vaan kestää? Kuinka kauan paketti pysyy kasassa edes silmänlumeeksi?
Kävi mitä kävi mutta arkena olisi seuraa ja juttuseuraa vaikka muille jakaa. Sitten tulee juhla tai huoli. Ketään ei näy missään. Asiat toistuu tässäkin samalla lailla vuodesta toiseen. Sitten olet jo oppinut pitämään suusi kiinni. Kun kuitenkin lopulta olet taas yksin.
Mä ymmärrän että tää kirjotus on ihan sekava ja ärsyttävä kun en kerro mikä sitten vaivaa. En halua kertoa tarkemmin mutta jotain piti saada sisältä ulos. Jos se helpoittais.
Ps. En halua kirjoituksellani loukata niitä kaikkia ihania ihmisiä jotka elämässäni on tavalla tai toisella osallisina. Toivon, että myös te tärkeät saatte siitä ajatuksesta kiinni mitä tarkoitan <3
