Olen tässä useamman päivän ja viikonkin ja varmaan kuukaudenkin miettinyt ystävä-asioita.
Silloin kun aloitin tän projektin en kertonut siitä kenellekkään koska en halunnut että kukaan puuttuu mun tekemisiin tai että kukaan mittailee päästä jalkoihin ja kohteliaasti sanoo minun laihtuneen vaikkei ehkä mitään näkyisikään vielä. En halunnut että ihmiset saa siitä nautinnon jos taas kerran epäonnistun. Suurin syy oli kuitenkin varmaan se että olisin jälleen kerran pettynyt itseeni ja itsetuntoni olisi romahtanut entisestään.
Kun sitten lopulta huomasin että piru vieköön mä taidan tässä onnistua niin aloin ihmisille kertomaan varovasti että projektia pukkaa. Kaikki kannusti mutta kukaan ei silti maininnut mitään siitä että kohta 20 kiloa oli pudotettu. Sain melko rauhassa keventyä.
Nyt kuitenkin viime aikoina kun muutosta on tapahtunut nopeammin ja treenaan säännöllisesti usein pari kertaakin päivässä on multa alettu kysymään välillä suoraan ja välillä kierrellen ja kaarrellen, että "onko tuossa mitään järkeä?", "Teetkö sä jotain fitness-tyyppistä juttua?", "Kannattais varmaan jo katsoa peiliin ettei liikaa kuitenkaan saa laihtua!", " Musta tuntuu että sä hierot tota sun juttua päin mun naamaa!", "Lapselle ei voi kyllä tollasta ruokaa syöttää!", "hullua tollanen kuntosalilla käynti jatkuvasti", "onkohan toi jo jotenkin fanaattista?", "miks et muka syö, ei se siihen palaan kaadu", "hei oikeesti, välillä pitää myös nauttia elämästä", "Pakkohan sen ruokavalion on vähän antaa periksi!" Ja siis vaikka mitä...
Mutta keneltä se on pois jos mä en syö sitä samaa paskaa joka päivä mitä söin vuosikaudet ja oli sen seurauksena lihava, huonovointinen, äreä ja laiska?
Keneltä se on pois, että jumppaan kaksi kertaa päivässä?
Keneltä se on pois että syön vitamiineja purkista sen lisäksi että syön terveellisesti. Mä en koe, että mulla on mitään ruokavaliota. Ihminen vaan voi syödä näin hautaan saakka jos haluaa.
Keneltä sekään on pois, että haluan saavuttaa jotain mistä en ennen ole osannut edes haaveilla?
Kuka voi väittää etten mä nauttisi mun elämästä? Nythän mä vasta nautinkin! Joka ikisestä sekunnista mä nautin täysillä!
Kyllä mä myönnän että mä mielluummin nykyään puhun kaikesta tästä ja se saattaa kavereita ja muita ihmisiä ärsyttää. Saanko olla innoissani? Mä haluaisin, koska mä oon niin onnellinen.
Olenhan mä muuttunut, ajatusmaailma on muuttunut.
Mun ystävät on mulle rakkaita mutta nykyään monen kanssa ajatukset ei enää kohtaa samalla tavalla kuin ennen. Mä toivoisin että ystävät ja muut jaksaisi tässä matkalla mukana mutta ymmärrän senkin että osa tipahtaa matkan varrella pois ja ehkä kenties uusia tulee tilalle. Samanhenkisiä mitä itsekkin nyt olen. Ja jos ei tule niin se ei ole multa pois. Mä teen nyt sitä mistä nautin ja ilman mitään selityksiä aion sitä jatkaa.
Ennen oli helppo keksiä kavereiden kanssa tekemistä: kasa herkkuja ja leffa ja illaksi sohvan pohjalle. Nyt kun mä en halua juosta kaikkia viikonloppuja baareissa, edes selvinpäin tai olla herkkujen kanssa sohvalla (tai voisin mä ottaa omat eväät mutta se ei kuulemma sama asia) niin yhteistä tekemistä ei ole.
Mä olen ehdottanut ihan vaan kahvittelu reissuja mutta ei ne ota tuulta alleen.
Lopulta olen sitä mietä että on aivan valtavan iso harmi jos ystävät katoaa mun elämästä mutta silläkin riskillä mä suunnistan kohti mun tavoitteita "hullun kiilto silmissä"!
Leppoisaa sunnuntaipäivää kaikille <3