Voihan itku!

Mä olen tässä valitellut ja voivotellut turvonnutta oloa  ja "läskifiilistä". Huonosti palautunutta kroppaa. Väsyneempää oloa. Osa selittyy luonnollisesti normaalilla hormoonikierrolla mutta joku muukin on ollut vialla. Nimittäin mun päässä mutta mikä ihme? Miksi mua jotenkin ahdistaa tää niin sanottu normielämä jossa voi silloin tällöin syödä pullan jos tuntuu siltä?! Miksi mä meinaan olla vihainen herkuille joita on mun kotona lapsen juhlia varten? Miksi mä haluan vaan eroon kaikesta mikä teoriassa voi tehdä musta taas lihavan? Miksi musta tuntuu, että uiskentelen vaarallisilla vesillä vaikka ei pitäsi olla mitään hätää?

Tyttären eilisiä juhlanameja!

Kaikki noi kysymykset ja niihiin liittyvät fiilikset vaan sai mut niin ahdistuneeksi, että ei enää itkultakaan vältytty. Tänään sain sitten sanottua asiasta ääneen ja sitä lähdettiin purkamaan. Asiaa väännettiin ja käännettiin. Kun nyt viime aikoina olen leiponut aika paljon juhlia ja kemuja varten...olen luonnollisesti maistellut ja syönyt  kaikkia ehkä omasta mielestäni tarpeettomankin paljon ja siihen kun yhdistetään se, ettei juurikaan liikuntaa ole tullut vielä harrastettua, koska leikkaus niin tämä yhdistelmä toi mieleeni palottavalla tavalla entisen elämäni jossa vain leivoin, söin ja makasin. Tajusin, että se entinen elämä ahdistaa ajatuksena vieläkin niin paljon, että se ei missään nimessä ole sitä mitä ikinä enää haluan. 

Kuppikakkuja teineille!

Mä haluan, että mun normaalissa elämässä EI syödä pullaa joka päivä jos siltä tuntuu. Mä en halua, että mun normaalissa elämässä leivotaan joka viikko. Mä haluan pitää tässä kaikessa jonkun järjestyksen. Mä haluan syödä hyvin ja sitä puhdasta ruokaa. Mä haluan pitää tankkauspäiviä mutta ne mä haluan toteuttaa ilman, että ahdistun ja se ahdistus vältetään sillä, että menen ravintolaan, kahvillaan tai johonkin. Tai sitten ostan tänne kotiin tarvittavan määrän sitä mitä haluan syödä. On se sitten karkkia tai mitä vaan. Mä en halua, että mun uusi elämä muistuttaa sitä vanhaa. Se on pelottavaa. En tässä uudessa tai siis nykyisessä elämässä halua kuitenkaan rajoittaa itseäni liikaa vaan haluan, että tässä hommassa on joku järki.

Vaniljatuorejuustokerma-kuorrutus!

Ensin vaikutti siltä, että mä vaan pinnallisesti vingun jostain pikkunesteistä ja nipotan jostain turhanpäiväisestä. Helpotti ihan hurjasti kun taustalta tavallaan löytyi joku syy ahdistukselle. Jotenkin uskon, että tähän kohtaa oli tarkoitus tulla tollanen pieni fläsäri menneisyydestä joka kertoi lopulta sen mitä mä oikeesti haluan tältä hommalta. Oppimiskokemuksena kaikesta ahdistavuudestaan huolimatta aivan mahtava!

Onhan siinä taas :)

Enhän mä tietenkää olisi taas osannut yksin niin hyvin tätä asiaa purkaa vaan olisin jäänyt vellomaan pelkkään "läskifiilikseen". Kyyneleet valuivat tahtomattani silmistä kun Saaralle aloin asiaa puhumaan. Saaralla on mainio taito kaivella asiat musta pihalle ja puntaroida niitä monelta kantilta! Noin miljoona kertaa mulle on syttynyt lamppu pään päällä kun olen oivaltanut jonkun asian laidan tai syvemmän olemuksen. Mä oon ihan superkiitollinen siitä, että mulla on noin hyvä ystävä! Kiitos <3

Tänään söin valkosipuli-chili-sipuli-kana-riisimössötystä ja parsakaalia!
Tää on elämää ;)

Saara on siitäkin kiva, että se on luvannut heti kertoa mulle jos näytän sille, että alan lihomaan takaisin ;) Onneksi tiedän ettei niin pääse käymään. Se ei vaan ole vaihtoehto enään.

Tätä asiaa puitiin tosi monipuolisesti enkä varmasti millään osaa tähän kirjoitukseen kaikkea sitä oivaltavuutta tuoda mutta mulle riittä jos lukija saa edes ihan vähän kiinni siitä ajatuksesta mistä tässä on kysymys.

Nyt on taas helpompi hengittää. Ja hymyillä.