ValiValiVali...

Nykyään mulle sanotaan usein, että mä olen aina hyvällä tuulella. Aina iloinen ja reippaana vaan sujahtelen paikasta toiseen. Multa kysytään etteikö mulla ole koskaan huonoja päiviä tai edes välillä huonoja hetkiä?

Toisaalta on ihan kiva, että musta saa sellaisen vaikutelman vaikka todellisuus on oikeasti jotain muuta. Töissä on "pakko" olla tietty ammatillisuus mukana eikä siellä voi kiukutella ihan miten huvittaa.

On mulla huonoja hetkiä ja päiviä...
Mä oon varmaan vaan niin hukassa etten osaa käsitellä tän hetkistä tilannetta.

Painonpudottaminen ei ole enää niin keskeisessä osassa mun elämää, mä en kuluta kaikkea aikaa merkkailemalla kulutettuja tai syötyjä kaloreita kiloklubiin tai muualle. Paino putoaa tavallaan omalla painollaan. Kuntosalilla en käy pelkästään sen takia, että se kuluttaisi kaloreita ja siellä on "pakko" käydä. Mä käyn ja teen sen takia, että nautin siitä! Mä nautin siitä, että vihdoin ja viimein teen asioita itselleni, itseni hyväksi.
Silti mulla on samaan aikaan ihan tajuttoman paska fiilis kun Ronja esimurkkuilee kotona ja kokeilee rajojaan.
Pitäiskö mun sittenkin muuttaa tai vähentää omia harrastuksiani jotenkin jotta lapsi saisi enemmän mun aikaa? Vuorotyöt ottaa oman aikansa ja tuo oman haasteensa tähän kaikkeen.
Ei, ei mun pidä. Mulla pitää olla oikeus antaa aikaa itselleni, ilman huonoa omaatuntoa.

Miksi mua kuitenkin pelottaa miten mulle loppujen lopuksi tässä käy? Onnistunko mä oikeasti tässä?Haluanko mä vaan niin paljon onnistua, että pelkään että tyrin koko homman? Miten mä muka voisin tän mokata? Mä syön niin kun mua on ohjeistettu. Mä treenaan niin kun mua on opastettu. Mä oikeesti osaan ja pystyn. Mulla on taito ja mulla tieto ja opin koko ajan lisää. Mulla aikaa elää näin hautaan saakka joten mihin mulla on kiire? Ei mihinkään! Mut tippuis silti se paino jo alle 80 kilon ;)

Mä kyllä olen alusta asti tiennyt, että isoin työ tehdään korvien välissä mutta en mä arvannut, että se tosiaan vaatii aikaa. Mä tosiaan toivon, että kaikki tää miettiminen ja itkeminen on sen arvoista ja päänuppi alkaa luottamaan tähän hommaan. Ihmeellistä on myös se, että toisaalta tiedän ja toisaalta epäilen. Mun toisella olkapäällä istuu piru ja toisella joku kiltti hyypiö ja ne siinä väittelee ja mä yritän päättää kumman puolella olen.

Mietin myös, että saanko tätä pääkoppaa koskaan ajatasalle vai reistaako ajatukset ikuisesti näin?

Mä oikeasti oon alkanu ärsyyntymään jos ihmiset vaan valittaa koko ajan joka asiasta, koska mikään ei ole koskaan hyvin. Jos asioihin ei ole tyytyväinen niin asioita pitää jotenkin muuttaa. Toki kaikilla on huonoja päiviä ja se on normaalia.

Nyt mä haastan itseni taas vaihteeksi ajattelemaan niitä hyviä asioita ja lopettamaan tän jatkuvan valittamisen, koska inhoan myös itsessäni tätä narisemista. Haastan itseni näkemään jotain hyvää koska nyt mahan ällöttävyys valtaa ajatuksia myös niin ettei mikään muukaan meinaa olla hyvää! 
Eli jos mä nyt vielä kehtaan ja viitsin tänne raportoida pelkkää synkkyyttä niin heittäkää mua jollain ja kovaa.

Mut joo tää postaus on yhtä sekava kun mun ajatukset. Ei päätä eikä häntää!

Aamulla ajattelin heittäytyä pois mukavuusalueeltani ja nappasin jumppavaatteiksi jotain vähän liian pientä ja muun värisen paidan kuin mustan. Housut on aivan ihanat mutta niissä on matala vyötärö ja siksi mahan kaksiosaisuus korostuu. Vihreä paita on tosi kiva mutta edellä mainittujen housujen kanssa paita ei vaan toiminut. Ja kaikkihan sen tietää, että jos vaatteet ei omasta mielestä ole hyvät päällä niin eihän mistään tule mitään. Tosin mun olkapää-rinta jumppa sujui hienosti silti :)

Mahaaaaaa!

Ilmeissä löytyy taas...

10 pistettä ja papukaijamerkki jos jaksoit tänne asti lukea tätä valitusta ;)